Own land strawberry, other land blueberry

In the beginning of June, I was sitting on a bus headed to the Espoo Museum of Modern Art and was unexpectedly hit by a minor emotional crisis. As I watched the beautiful sea view that surrounds the well-off island  of Lauttasaari, I felt a sudden, deep sense of rootlessness, as if I had no place in this whole wide world that I could truly call home. And as Dorothy Gale put it, there's no place like home. I found myself thinking, "what now?" The passengers on that bus were regular people that you see walking in the streets of Helsinki any time of the year: exchange students, white collar workers, mothers with their babies. Hearing my mother tongue spoken by strangers all around me felt almost shocking; even if the words were familiar, they were not spoken to me. I had nothing to do with the other passengers, there was no merry moment of reunion, no affectionate words uttered, no embraces or shaking hands with long-lost neighbours. In fact, no matter how well I could understand the nuances of the language or identify myself with the unfashionable way ordinary people dress, or even discover their hair to be the exact same shade of ash blonde as mine, I did not know anyone, in the whole city of Helsinki.

Another moment of disconnectedness happened on a train between Helsinki and Riihimäki. The voice reading the operative announcements on the train had been changed, for the first time in my lifetime as far as I know. Hearing the new, deep male voice instead of the robot-like female voice whose robotic lines I was expecting somehow made me just a tiny bit upset. I remember thinking 'how did I miss this when I read the national news every day?’. Every time an expatriate returns to their homeland, it is inevitable that things will have changed, and certainly no-one will have asked what they thought about it. You notice different kind of advertising, price changes, new sub-genres of trendy people, and all of it, almost mockingly, emphasises the fact that while life goes on in that corner of the world, we are not there. It’s a lonely place to be.

The feeling of not belonging anywhere was brought out by the event of, once again, returning to my country of origin, for the summer break from Uni. This was of course coinciding with my 23rd birthday, and five years have now passed after I first became an émigré. Five years is a short time and the honeymoon might not be over yet. As for me, the acuteness of the crisis has since passed with a little love from the nearest and dearest. However, the questions remain. What, and who, do you become after years and years of living far away from home? Will you grow roots someplace else, and can you still keep the white and blue Finnish side to your character, timid and down-to-earth? In 30 years, will I still feel most at peace sitting by one of the thousand lakes?

Iso-Löytäne, photographed by Tiit Kööbi.

My contribution to YouTube

With still almost two months to go until the Big Night, 26th of May, final of the Eurovision Song Contest in Baku, many devoted fans are already doing research on this year's contestants and even taking the time to go through some of the older acts for nostalgy. After watching about two hundred of these "My Top 100" videos on YouTube I just had to make one of my own, just to see how it would turn out. Here it is! A very brief compilation of nine of my favourite songs, originally supposed to feature the Finnish entry from 1964 as well, Lasse Mårtenson – Laiskotellen. The film material was destroyed in a fire in 1970 but I warmly recommend you listen to it on Spotify.

 

Today seems to be a somewhat exceptional day. I managed to bake a fairly good-looking tosca cake and a very appealing chocolate cake. Had a wonderful teacher though, but still. I'm also listening to Alicia Keys which I have not done since forever.

Take care! And remember to enjoy the sunshine, it really can give you superhuman energy.

Update; life

Päivitys ennenkuin edellisestä tulee kuluneeksi vuosi, just in time ;)

Elämä on ollut oikein mukavaa viimeaikoina. Alan päästä opiskelun makuun, ja koin jopa onnistumisen iloa erästä esseetä kirjoittaessani. Huojentavaa huomata, että lukion aiheuttamista traumoista on mahdollista päästä yli. Ensimmäinen kurssi alkaa olla pulkassa, ihme kyllä, suorituksista on jäljellä vain ryhmätyönä toteutetun tutkielman viimeistely.

Ja äiti ja syrran tulevat hauskistamaan viikonloppuani, juhuu!

Suomalainen luontoni käskee kirjoittamaan jotakin negatiivista. Mennään vaikka tällä: fiksuna tyttönä avasin paikalliseen Nordeaan tilin. Virkailijan tuputettua minulle kotivakuutusta 20min rohkaistuin keskeyttämään ja kysyin, josko hän voisi järjestää elokuulta saamani palkkashekit uudelle tililleni. Koska olin ollut asiakas vasta hetken, hinnaksi muodostuisi kuulemma noin 1600SEK per shekki, joita kuoressa oli kolme. Siis yli 500e palvelumaksuja? Kiitos Disney! Je vous emmerde! Siirtykää 2010-luvulle, pliis.

Chez moi

Ystäväni Inari oli luonani Pariisissa vieraillessaan

niin vaikuttunut jääkaappini sisällöstä, että

ikuisti sen. Sisältö koostuu viinistä, kahdesta

tomaatista, kinkkusiivuista ja juustosta, jotka

kämppikseni Virginia jätti jälkeensä, kurkusta,

kahdesta maitopullosta ja kahdesta purkista

tomaattikastiketta, jotka puolestaan nököttivät

hyllyssä vielä senkin jälkeen, kun kaikki muut

olivat jättäneet asunnon ja olin ainoa asukas.

Ensimmäinen "oma" vuokrakotoni oli yhteinen viiden muun Disneyn kesäorjan kanssa. Lihava ruotsalainen City Hallin ämmä oli helvetin vihainen, kun kerran erehdyin kutsumaan kaksi hollantilaista kylään puolenyön jälkeen, joten kyseisen incidentin jälkeen en montaa kertaa enää uskaltanut tuoda ketään matalaan majaani. Tavarat olivat taipuvaisia siirtymään käytön jälkeen lattialle hyllyköiden loistaessa poissaolollaan. Kyllähän patonkimaassakin tunnetaan Ikea mutta en raaskinut ostaa minipalkallani mitään vain muutaman kuukauden ajaksi. Vuorasin sentään omaa puoltani makuuhuoneesta postikorteilla, junalipuilla, valokuvilla, sekalaisella roinalla ja isolla Beatles-julisteella edes jonkinasteisen yksilöllisyyden saavuttamisesi.

Lähdön hetkellä roudasimme kolmen hengen voimin suurimman osan maallisesta omaisuudestani roskiin. Silti lentokentällä kävi ilmi, että laukkuni painoi järkyttävät 30 kiloa ja maksoin nöyränä itseni kipeäksi lisämaksuista. Olisin kenties voinut shoppailla vähemmän ja säästää enemmän, siis enemmän kuin pyöreät nolla euroa, mutta toistaiseksi loisin Suomessa isäni nurkissa ja koska olen täysipäiväisesti lomalla en jaksa ajatella järkevästi enkä kypsästi.

Tällasta tänään

Heippa. Elämä on aika chilliä nyt, me likey. Koska mulla ei ollut nettiä jotain viikkoon, luin kirjoja, hahhahhah ! Jääkapissa oottelee RedBull jonka avulla aion tarttua pääsykoekirjaan vielä kerran tällä viikolla ja sitte DAMIIN.

Kelailin kesällä et ois tajuttoman siistiä mennä sinne ja sit yks kollega jopa heitti asian ilmoille mut se reissu ei sit toteutunu, mut onneks näit häiriintyneit ihmisii riittää ("Vitsi oispa kiva mennä Damiin syyslomalla." - "Mitähä se maksais, katotaa huviksee." Ja 15min kuluttua lennot ja asumus varattu..).

Katellaan. XOXO

France part 1.

Noniin kirjotetaan nyt sit vaikka blogia kun ei muutakaan tekemistä oo :D Oon ollu kaks päivää saikulla ja sitä ennen kaks päivää sängynpohjal ja alan kyllästyy aika rankasti tähän. Lisäks kesä näyttää vihdoin saapuneen Pariisin seuduillekin eikä vaan Suomeen. Pakko soittaa ihmisille ja lähteä johonki, eihän tätä muuten kestä. Ensin ois suunnattava markettiin ostamaan puhelinkredittiä, ja nakkeja tai jotain. Ostin eilen kananakkeja nimeltä Knacki ja ne oli niin hyviä että söin jo kaikki. Oon muutenki ollu yks Michelin-tähtien arvonen kokki täällä ku eräät on syöny laiskuuksissaan pelkkiä nuudeleita.

Luin tänään Aamupostin sivuilta että mustakin on härregud tullut ylioppilas. Äiti lupas ostaa lakin kunhan saisin ensin mitattua pääni mutta mulla ei oo täällä mittanauhaa :( Sit vaa palkkapäivän koittaes Pariisiin mekkoo ja kenkii metsästämään ja lennot varaukseen helvetin äkkiä ja toivotaan että tuhkaa ei lentele ilmassa ja et saan järkättyy työvuorot jotenki. Yritin tänään jutella team leaderille mutta kukaan niistä ei ollu paikalla ni eipä sit. Ehkä huomenna ku oon taas töissä. Mutta jeps bisous à tous rakkaat ja nähdään sit 5. ja 6.6. Kauhee ikävä kaikkii!

Tänään

…olen semisti paiseessa; miksi piti ilmoittautua matikan ylioppilaskokeeseen? Miksi? Opo sanoi mulle että ”sun kurssinumerot on magna cum laude approbaturin tasoa plaa.” No enpä tiedä heruuko maolin selailulla muuta kuin kahvia ja pullaa. Aamulla haen alepasta hyvät eväät, kaikkea kiellettyä läskinamia ja batterya enkä mitään terveellisiä viinirypäleitä, ja ehkä se siitä. Sitten jatkuu hermoloma samaan tapaan kuin lukulomalla, kirjoitukset ovat olleet tällaiset puolitoista piinaviikkoa tässä loman välissä. Onneksi olen jo todennäköisesti voiton puolella sillä, in your face, pakolliset aineet ovat fiilikseni mukaan menneet läpi.

Laskeskelin Cosmon mieskalenterista että lähtö häämöttelee yhdentoista (matikan kunniaksi myös numeroin: 11!) päivän päässä. What what, olen siis muuttamassa yksin ulkomaille enkä edes anglofoniseen maahan? Minulla ei todennäköisesti tule olemaan varaa hankkia nettiliittymää ihan heti, joten en suureksi surukseni voi edes hengailla feijassa, voi apua. Kulttuurishokki on siis moninkertainen! Onneksi Pariisissa on tällainen Kiva Boutique (www.kivaboutique.com) joka myy, hieman ylihinnoitellusti tosin, suomalaista lohtusafkaa kuten ruisleipää ja Fazerin sinistä ja poroa. Ihan kuin söisin poroa normaalisti, mutta ei voi tietää jos se siellä sitten muistuttaa kotimaan kunnaista. Anyways aluksi luvassa on lisää lomaa. We know how to chill.