Kaksi munkkia oli laskeutumassa vuoristotemppelistään anomaan almuja. Tullessaan joen rantaan he näkivät tytön, joka itki, koska ei pystynyt ylittämään jokea. Vanha munkki sanoi tytölle: "Minä kannan sinut selässäni toiselle puolen." Ja hän kantoi tytön reppuselässä joen yli.
Nuori munkki oli niin järkyttynyt, että kykeni vain tuijottamaan tyrmistyneenä. Hän ei tohtinut esittää yhtään kysymystä. He kulkivat vielä kaksikymmentä peninkulmaa, ennen kuin hän luovutti ja kysyi vanhalta munkilta: "Mestari, mehän olemme munkkeja ja meidän pitäisi elää selibaatissa. Miten sinä saatoit kantaa sen tytön selässäsi joen yli?"
Vanha munkki sanoi tyynesti:" Sinä näit, miten minä kannoin hänet yli ja laskin hänet sitten maahan. Miten ihmeessä sinä olet kantanut tuota ajatusta mukanasi kaksikymmentä peninkulmaa etkä vieläkään ole luopunut siitä?"
Buddhalaisten kertomus munkeista sisältää valtavasti idän viisautta. Hämmentävien asioiden kohdatessa meitä meidän on opittava avaamaan suumme ajoissa, jotta välttymme henkisen taakan kantamiselta tai epätietoisuudelta. Asioita, jotka saavat ajatuksemme pois raiteiltaan ei tule haudata, niistä voidaan keskustella ja sitten niistä voidaan päästää irti. On harmillista nähdä, kuinka ihmisten itsepäisyys tai ylpeys estää heitä selvittämästä asioita, jotka voitaisiin kuitata katuvan hyväksi empatialla ja halulla siirtyä eteenpäin. Selvittämättömät issuet kokoavat ihmisen sisälle padon, jonka läpi kaikki uudempi toiminta on suodatettava padon pitämiseksi kasassa. Omien hölmöilyjen myöntäminen ja niiden saaminen anteeksi lempeän halauksen saattelemana saa olon tuntumaan alastomalta mutta päällimmäiseksi nousee huojennus. Raamatussa sanotaan:
Matt.18:21: Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee
väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti
seitsemän kertaako?"
22. "Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi
Jeesus.
