On education

Lueskelin tänään koulussa ajankuluksi yliopistojen hakuopasta. Onko tulevaisuus ruusuinen? - No ei! Luvassa on mucho mucho - sori, en haluaisi käyttää tätä sanaa - pänttäämistä. Helsingin hakijat/kirjoilla -luvut näytti siltä, että sinne otetaan joka mestaan noin 5% sisään, asd.

Intellektuellit hakee yliopistoon, okei. Mitä sitten, kun sinne pääsee ja lukee 5-6 vuotta sitä jotain teoreettista filosofiaa tai Afrikan ja Aasian kulttuurien tutkimusta? Työmahdollisuudet ei ole kovin laveat. Itse en halua ainakaan opettajaksi, koska se on ehkä epäkiitollisin ammatti ikinä.

Apu-lehdessä (se en sitten by the way ole minä, joka sitä meille tilasi) oli karmea artikkeli nuorista, työttömistä maistereista. Siellä ne dyykkailee maamme pääkaupungissa iltaisin hedelmiä ja muuta roinaa. Ja masentuu, kun on isot vuokrat ja muut. Opintolainaa saakin sitten maksella takaisin sen about 20 vuotta. Jos sitä saa ylipäätään otettua, tietenkin, onhan mahdollista, että opinnot ovat vielä kesken opintotukikuukausien loppuessa.

Haluammeko me Suomen nuoret tätä? Väestö ylikouluttautuu, ja oman alan työt loppuvat kesken (me olemme jopa OECD-maiden kärkeä, kun koulutuksen määrää mitataan). Suurin osa maailman väestöstä osaa hädituskin lukea, miksi meidän pitäisi siis kärsiä työpöydän ääressä vietettyjen tuntien mukanaan tuomista hartiakivuista ja valvoa öitä ennen tenttejä? Entäpä sellainen vaihtoehtoinen tulevaisuus, jossa voisi tehdä vähemmän kunnianhimoisia töitä ja muuttaa Hawaijille pitämään jäätelökioskia? Vapaa-ajalla saisi sitten surffailla ja hoitaa lampaita. Perheestäkin tulisi oikea superperhe, toisin kuin uraohjuksilla länsimaissa. Mikä ylipäätään on elämän päämäärä? Perhe, ura vai kenties raha?

Taidan sitten lukea ahkerasti niihin pääsykokeisiin. Jos ja kun eteen tulee välivuosi, niin sen aion viettää Hawaijilla ja muissa eksoottisissa maissa.