Kommunikaatio ja elektroniikka

Olen kurkkuani myöten täynnä tekstareita, Facebookia, puhelimen nimimuistia, IRC-Galleriaa, meseä ja sähköisiä viestintävälineitä yleensä. Lisään listaan vielä kaikki kannettavat musiikintoistovälineet, joita kuunnellaan kuulokkeilla. Spekuloidaan hieman, millaista elo olisi ilman näitä avaruusajan ihmeitä. Itseasiassa äiti varmasti muistaa parhaiten sellaisen ajan. 15 vuotta taaksepäin saattaa riittää, ellei oma lapsuus ollut tarpeeksi analoginen.

Kännykkä eli kämmenpuhelin eli puhelin. Harkitsen vakavasti lankapuhelimen hankkimista omaan kotiin. Sitä ei voi hukata viinipäissään, siinä ei voi säilyttää arkaluonteisia ex-kumppaneiden tai muuten kiusallisten henkilöiden numeroita, siitä ei lopu akku kriittisimmälläkään hetkellä ja se pitää kunnon ääntä kun siihen soittaa. Ei tarvitse tuskailla infernaalisen soittoäänirepertuaarin kanssa, josta loppujenlopuksi tulee kuitenkin valinneeksi Nokia-tunen.
80-luvulla teinit soittelivat toistensa kotipuhelimiin, vaikka toisessa päässä saattoi vastata kuka tahansa saman talouden asukki. Pelottava ajatus? Puhelimen käyttövuoroista tapeltiin sillä niitä oli vain yksi. Tekstarimahdollisuuden puuttuessa asiat hoituvat kätevästi ja nopeasti. Käsi ylös, ketä ei ole koskaan ärsyttänyt tekstaamisen hitaus? Ja täytyyhän se myöntää, lankapuhelin on huomattavasti paremman näköinen. Kirsikkana kakussa siinä on se kiharainen luurijohto näperreltäväksi puhelun aikana.
Kännyn jälkeen kuvioihin astunut tietokone eli ordinatööri vaikeuttaa elämää entisestään. Teknisten ongelmien ja kaiken nettiin päätyvän roinan lisäksi kaikki alakulttuurit kattava "sosiaalinen verkosto" tekee kaveripiiristä toki kenties laajemman, mutta samalla kavereista tulee kasvottomia avattaria ja nimimerkkejä. Mitä tapahtui puistoissa ja kaduilla hengailulle? Mesessä möllöttäminen ei todellakaan voita fyysisesti läsnäolevan kaverin kanssa möllöttämistä. Jos nenänsä uskaltaa pistää ovesta ulos, saattaa myös toisinaan kokea jotakin jännittävää. Lapsena sitä pyörittiin puistoissa ja pihoilla, ja jos teki mieli hengailla jonkun kanssa, sitä mentiin sitten suoraan kyseisen henkilön ovelle.
Ja eivätkö ne paperiset synttärionnittelut ja kirjeet olletkin tuhat kertaa ihanampia kuin mustavalkoinen "onnea!" Facebookin seinällä? Haluan takaisin aikaan, jolloin kirjeet oli paperia, ja musiikki raikui ghettoblastereista. Ghettoblaster! Mikä jalo vempain musiikin jakamiseksi muiden olevaisten kanssa!

Ainoa seikka, joka toistaiseksi estää minua hankkiutumasta eroon näistä sosiaalivitsauksista, on se että kaikki muut ovat niin kiinni niissä. Tämän epäkohdan korjaamiseksi ehdotan, että alatte ilmestymään minun ulko-ovelle ja vähän äkkiä.