L'art pour l'art

Tänään alkoi kesäloma, kun viimeinen koe viuhui ohitse niin että huis vaan. Eilen jaksoin vielä kammeta itseni kirjaston opintosaliin, mistä olen tosi ylpeä. Alan kuitenkin pikkuhiljaa vakuuttua siitä, että lukeminen on lahjattomien hommaa; jätän yhä koekertaukset viimeiseen iltaan tai esimerkiksi englannin kursseilla viimeisen aamun varttiin eikä keskiarvo lähentele vielä edes kasi puolta. Onnea vaan teille kutosten eteen raatajille.

Ahdistuin ihan kauheasti tekemisen puutteesta kun koulu loppui. Jostain ihmeen syystä kaikki minun proggikset on tällä hetkellä jäissä (terveisiä ESP:n pullaläskeille)! Ryvin toimettomuuden itsesäälissä puoli päivää, minkä jälkeen lähdin kirjastoon pakoon kannabista kasvattelevia lesboja ikkunanpesijöitä, jotka faija pestasi meille jostain, ja yritin lukea ihanan Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa loppuun. Vielä jäi muutama kymmenen sivua jäljelle. Ahdistuin omasta hitaudestani ja eksyin opetus-DVD -hyllyn kautta musiikkiosastolle.

Aioin ihan viattomasti selailla jotain kivoja blues- tai rock- tai vaikka pop-kategorian levyjä. Eikä mitä, poistuin kirjastosta laukku pullollaan kiloittain oopperaa... Tchaikovskya, Prokofieviä, Ravelia, Puccinia, Berliozia, Verdiä. Muutama musikaalisoundtrack näyttää myös pinosta löytyvän. Musikaaleista olen aina pitänyt jotenkin puoliksi, toisaalta niiden ällöttävä teennäisyys saa minut hakeutumaan jonnekin kauas pois (olen aina inhonnut oksentamista). Varsinkin ne Disneyn suoraan televisiolevitykseen tarkoitetut, joissa kaikki puhkeavat aina laulamaan mitä ihmeellisimmissä tilanteissa ja osaavat yllättäen monimutkaisen koreografian sekuntiakaan harjoittelematta. Blahh, saan pelkästä ajatuksesta inhon väristyksiä. Toisaalta osa maailman ehdottomasti parhaista kappaleista on peräisin musikaaleista. Ja olenpa itsekin sellaisissa esiintynyt muutaman kerran.
Musikaalinäyttelijän työ on eräs showbiz-alan vaativimmista; täytyy hallita teatteri-ilmaisu (mikä on siis jotain ihan muuta kuin Kauniissa ja Rohkeissa pönöttely), usein vaikea laulu ja tanssi. Nostan hattua Broadwayn porukoille tästä. Etsin tällaisen videon ja voi että tuli ikävä teatteria, kaikkia lavasteita ja rooliasuja, harjoituksia ja takahuoneita.



Sitten vielä yksi juttu. Tiedostin Eddien huomautettua asiasta, että minulla on aivan saatanan seksikkäät solisluut. Onko teillä? Kertokaa ihmeessä, solisluut on oikeasti yksi kauneimpia asioita ihmisessä.

Härregud, tunnistan yhden näistä oopperalaulajista! Sen nimi on... Enrico Caruso. Olen kuullut tätä Woody Allenin elokuvassa Match Point (2005). En tiedä tästä Woody-jätkästä mitään, joku sivistäköön minua, mutta hyvä maku sillä vaikuttaa olevan. Nyt kaipailen kunnon stereoita, voi!

Ylpeydestä

Terence Trent D'Arby on ihana, you know, vähän niinkuin Michael Jackson ja James Brown yhdistettynä yhdeksi vatkaavaksi vibratoihmeeksi. Yksi sen suurista hiteistä, Dance Little Sister (1987) tanssittaa ihan huimasti. Mies on kohtalaisen kuolattava ja käheää ääntäkin lähtee aivan kiitettävästi. Tietysti sillä on myös iso bändi, jonka kakkosesiintyjä on yhden jalan varassa joraava basisti pinkkeine instrumentteineen ja kolmatena tulevat arskapäiset taustalaulajat. Joilla on tietysti oma villi, the Supremes-tyylinen koreografia.

Missäs tämä artisti siis on nyt? Terence Trent D'Arby on oikea oppikirjaesimerkki has-beenistä. Ensimmäistä julkaisua Introducing the Hardline according to Terence Trent D'Arby myytiin kolmen päivän sisällä yli miljoona kopiota. Debyyttialbuminsa mielettömässä hurmoksessa jätkällä nousi hattuun. Kuumottavan lahjakas mies tykkäsi verrata itseään ihan julkisesti menneiden vuosikymmenten soul-, r'n'b- ja popsuuruuksiin, minkä ihmiset ehkä vielä sulatti jotenkin (nykyään Kanye Westkin pärjää mainiosti vaikka se pitää itseään Jumalan lahjana räpmaailmalle), mutta sitten se keksi väittää, että sen biisit on täysin verrattavissa Beatlesin tuotantoon, ja silloin mediat päätti että sen hypetys loppuu siihen. What a show-off!

Jäbä sitten henkistyi siinä Madonnan ohessa 90-luvulla ja muutti nimensä Sananda Maitreyaksi vuonna 2001. Innoittajana ei tosin ollut Kabbalah eikä buddhalaisuus vaan hemmon omat unet. Hmm.
Tässä 2000-luvun puolella tehdyssä videossa on ihan kiva biisi. Terencestä kuitenkin paistaa sen tyytyväisyys itseensä, se ei ilmeisesti tajua että ei se nyt niin hyvä ole! Kelatkaa, sen naamassa on kokoajan joku ihme hohde, joka kuvaa sen mielen kaikkitietävää ulottuvuutta ja sitten siinä bailaa kaksi kuumaa misua ja Terence on vaan täynnä omaa lahjakkuuttaan. Vaikka sen rastatkaan ei näytä enää samalta kuin 80-luvulla.



PS. Hei hyvää vappua kaikille. Kiitos seuroille ja puhelinseuroille ja niillekin keitä en tunne, koska minulla oli hurjan kivaa! Toivottavasti joku kertoo Enriquelle, mistä se jäi paitsi, kun heitti keikkaa eikä tullut juhlimaan meidän kanssa.

On education

Lueskelin tänään koulussa ajankuluksi yliopistojen hakuopasta. Onko tulevaisuus ruusuinen? - No ei! Luvassa on mucho mucho - sori, en haluaisi käyttää tätä sanaa - pänttäämistä. Helsingin hakijat/kirjoilla -luvut näytti siltä, että sinne otetaan joka mestaan noin 5% sisään, asd.

Intellektuellit hakee yliopistoon, okei. Mitä sitten, kun sinne pääsee ja lukee 5-6 vuotta sitä jotain teoreettista filosofiaa tai Afrikan ja Aasian kulttuurien tutkimusta? Työmahdollisuudet ei ole kovin laveat. Itse en halua ainakaan opettajaksi, koska se on ehkä epäkiitollisin ammatti ikinä.

Apu-lehdessä (se en sitten by the way ole minä, joka sitä meille tilasi) oli karmea artikkeli nuorista, työttömistä maistereista. Siellä ne dyykkailee maamme pääkaupungissa iltaisin hedelmiä ja muuta roinaa. Ja masentuu, kun on isot vuokrat ja muut. Opintolainaa saakin sitten maksella takaisin sen about 20 vuotta. Jos sitä saa ylipäätään otettua, tietenkin, onhan mahdollista, että opinnot ovat vielä kesken opintotukikuukausien loppuessa.

Haluammeko me Suomen nuoret tätä? Väestö ylikouluttautuu, ja oman alan työt loppuvat kesken (me olemme jopa OECD-maiden kärkeä, kun koulutuksen määrää mitataan). Suurin osa maailman väestöstä osaa hädituskin lukea, miksi meidän pitäisi siis kärsiä työpöydän ääressä vietettyjen tuntien mukanaan tuomista hartiakivuista ja valvoa öitä ennen tenttejä? Entäpä sellainen vaihtoehtoinen tulevaisuus, jossa voisi tehdä vähemmän kunnianhimoisia töitä ja muuttaa Hawaijille pitämään jäätelökioskia? Vapaa-ajalla saisi sitten surffailla ja hoitaa lampaita. Perheestäkin tulisi oikea superperhe, toisin kuin uraohjuksilla länsimaissa. Mikä ylipäätään on elämän päämäärä? Perhe, ura vai kenties raha?

Taidan sitten lukea ahkerasti niihin pääsykokeisiin. Jos ja kun eteen tulee välivuosi, niin sen aion viettää Hawaijilla ja muissa eksoottisissa maissa.

Yö

Rakas blogi. Tai ei ehkä vielä niin rakas, tämähän on vasta toinen teksti... Whatever; hyvä blogi. Tänään nukuin päiväunet. Ne venyivät ihan liian pitkäksi. Vaikka olin vetänyt aiemmin päivällä aamukahvin ja kulmis-kahvin ja santsikupinkin ja salmiakkimarengin, en silti pysynyt hereillä. Meillä on varmaan kämpässä joku unirytmin sotkeva home tai joku.

Eräs pitkäaikainen ideani koskee yöduunia. Kun ei kerran pysy hereillä auringonpaisteessa, mutta sähkövalon alla kyllä, olisiko aika siirtyä vampyyrin elämänrytmiin täysipäiväisesti? On liiankin tuttu ilmiö, kun aamulla väsyttää, päivällä ja iltapäivällä väsyttää, mutta kun kello lyö kahdeksan niin johan alkaa energiat virrata. Olen sitten varmaan niitä B-ryhmän ihmisiä, joiden sisäisen kellon vuorokausi on 27 tuntia. He ovat iltavirkkuja. En ole ainoa, kaveripiiri on täynnä tulevia yövuorolaisia, jos koulun lähiärrällä käydyistä keskusteluista uskaltaa johtopäätöksiä vetää.

Kerran menin kotkalaiselle työnantajalleni yöksi töihin, pesemään puutarhatuoleja. Suorapuheinen nainen päätteli pesutuvan pöytää vasten nuokkuessani, että iltavirkkuuteni on vastuusta vapautumisen suomaa lumevirkeyttä. "Katos illalla kun ei oo koulujuttuja eikä saa imuroida tai mitään. Saa tehdä asioita omalla ajalla." Epäilen, että hän saattoi olla oikeassa (vaikka silloin ylenkatsoin ajatusta). Yö todella on vielä 2000-luvulla jokaiselle rauhoitettua aikaa, jolloin saa olla rauhassa puhelimelta, ei tarvitse vastata sähköposteihin, televisiosta tulee elokuvia ja radiossa on vain yksi juontaja. Sähkövalossa varjot näyttävät lempeämmiltä. Ja seuraavan työpäivän alkuun on hyvässä lykyssä vielä kahdeksan rauhallista tuntia.

Hyvää yötä, mussukat!

Orionissa - blogi pt1.

Moi! Hehheh, sorruin nyt sitten minäkin tähän kaikkia trendipellejä enemmän tai vähemmän riivaavaan muotivillitykseen ja starttasin ihkaoman sivun löpistäkseni kaikista minun mielestä jännistä jutuista. Elättelen toiveita, että tämä kehittää minua ihmisenä ja ehkä tuo pari kokemuspistettä lähestyvissä yo-kirjoituksissa.

En ole aikaisemmin kehdannut aloittaa blogia, vaikka ajatus on pyörinyt mielessä usein lukiessani kavereitten juttuja, koska ei ole ollut hyvää aihetta. Noh, aina voidaan kyseenalaistaa, mikä on "hyvä" aihe (ihmiset näyttää kirjoittelevan mitä typerimmistä asioista; miksi minua kiinnostaisi kuinka jollain meni joku ajotunti ohi kun sen lihava koira oli syönyt avaimet sen lattialta ja sitten se piti viedä eläinlääkäriin?). Itsehän toki tulen kirjoittamaan exclusive maailmaamullistavista.. jutuista. Koska oon ehkä hyvä. Tai jotain. Mutta nyt on semi-hyvä aihe, haukkokaa henkeänne, rakkaat teinit:

Olin kaverilla kylässä ja jorailtiin siinä Michael Jacksonia LP:ltä (kyllä! kuvitelkaa, sen äidillä oli toimiva soitinkin) ja sitten keksittiin että lähdetään Myyrmannin Alkoon. Haettaisiin sieltä halpaa punkkua ja sitten tehtäisiin sekaisia runoja. Sattui vaan niin ikävästi, että kello oli ties mitä ja Alko oli kiinni. Sitten me katsottiin jotain paskaa Johnny Deppin leffaa (en tiedä yhtään mitä siinä tapahtui) ja kiduttiin siinä sohvalla ja syötiin Fazerin sinistä. Tarpeeksi kauan katsottuamme huonoa huumedraamaa päätimme lähteä Orioniin katsomaan taidetta. Kava.fi:stä tosin selvisi, että piti odottaa seuraavaan päivään, joka oli sunnuntai, mutta sitten olisikin luvassa huikeuksia koska ne näyttäisi Bambin siellä. Hei Bambin! Laatupiirrettyä jostain sotavuosilta, jolloin ihmiset söi vielä pettua ja köyhät sai ilmasia monoja. Me innostuttiin hirveästi että nyt mennään katsomaan Bambi. Minä en edes ollut nähnyt sitä ennen. Tiesin miten se juoni menee, mutta olin oppinut sen jostain kirjasta. Venailtiin siinä sitten että tulisi jo sunnuntai ja katsottiin, kun kaverin poikaystävä oli telkassa YTL-miehen kanssa.

Me herättiin vasta yhdeltä, koska kaveri oli mennyt ensimmäistä kertaa 130 päivään IRC-galleriaan ja se oli ollut siellä aamuviiteen. Tehtiin patonki (me ollaan molemmat Ranska-faneja) ja syötiin se ja sitten lähdettiin Orioniin. Siellä oli varmaan sadan ihmisen jono! Oli kahdenlaisia jonottajia: lapsia ja niiden vanhempia ja sitten parikymppisiä, taiteilijan näköisiä tyttöjä. Arvatenkin yliopisto-opiskelijoita. Ja ne myös varmaan itki eniten kun Bambin äiti kuoli. Vaikka me ensin epäiltiin, että riittääkö meille lippuja, niin riitti, ja vielä kahdelletoista ihmiselle meidän jälkeenkin. Sali on über-täynnä ja ainoat tyhjät paikat, jotka oli vierekkäin, sijaitsi ensimmäisessä rivissä ja vielä reunassa. Mutta onneksi me tajuttiin mennä yläparvekkeelle. Sinne kuului kaikki yleisön reaktiot vaikka ketään ei näkynytkään.

Minä tykkään hirveästi kaikista vanhoista teattereista ja museoista. Svenska Teatern on ehkä minun lemppari. Orion on myös kiva, kun sielläkin on punaiset plyysi(tai jotkut)päällysteet istuimissa.

Elokuva oli hirveän hellyyttävä. Kaikki eläimet oli ihan kuin vanukasta tai sellaista vanuvaa ainetta, niinkuin aina Disneyn elokuvissa. Ne peurat hyppi kauhean kevyen näköisesti. Hahmot oli ihan uskomattoman viattomia, enkä minä usko että sellainen menisi nykypäivänä edes läpi missään. Vaikka juoni ei ollut erityisen ihmeellinen (vai mitä sanotte: Bambi syntyy, kasvaa, sen äiti kuolee, se lisääntyy ja siitä tulee metsän kuningas? - sori, toivottavasti en spoilannut keneltäkään), se oli se tunnelma minkä takia se tarina on klassikko. Ja ehkä on joitakin muitakin tekijöitä, mutta kuvitelkaa ne maisemat ja eläimet, joku on oikeasti PIIRTÄNYT ne kaikki! Yksi seikka, mikä erottaa vanhat piirretyt uusista, on että kaikki äänitehosteet ja musiikki on peräisin sinfoniaorkesterista. Minä inhoan sitä, kun jossain Keisarin Uusissa Kuvioissa tulee joku poprock-biisi.

Suosittelen, että menette tuonne http://www.taidemuseo.fi/suomi/tennispalatsi/index.html ja sitten menette käymään siellä ennenkuin se näyttely poistuu. Kävin chekkaamassa sen jo aikaisemmin ja ostin hienon Lumikki-postikortinkin.

P.S. Voi vittu, sori että alotin blogin. Aihe ei ollutkaan yhtään hyvä. En kyllä enää poista tätä kun näin vaivaa niin että olkaa hyvättt.

P.S. Lempifonttini on ihan tosi Times New Roman. Vihaan sitä mikä Comic Sans sitä mitä tädit ja lapset käyttää.