L'art pour l'art

Tänään alkoi kesäloma, kun viimeinen koe viuhui ohitse niin että huis vaan. Eilen jaksoin vielä kammeta itseni kirjaston opintosaliin, mistä olen tosi ylpeä. Alan kuitenkin pikkuhiljaa vakuuttua siitä, että lukeminen on lahjattomien hommaa; jätän yhä koekertaukset viimeiseen iltaan tai esimerkiksi englannin kursseilla viimeisen aamun varttiin eikä keskiarvo lähentele vielä edes kasi puolta. Onnea vaan teille kutosten eteen raatajille.

Ahdistuin ihan kauheasti tekemisen puutteesta kun koulu loppui. Jostain ihmeen syystä kaikki minun proggikset on tällä hetkellä jäissä (terveisiä ESP:n pullaläskeille)! Ryvin toimettomuuden itsesäälissä puoli päivää, minkä jälkeen lähdin kirjastoon pakoon kannabista kasvattelevia lesboja ikkunanpesijöitä, jotka faija pestasi meille jostain, ja yritin lukea ihanan Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa loppuun. Vielä jäi muutama kymmenen sivua jäljelle. Ahdistuin omasta hitaudestani ja eksyin opetus-DVD -hyllyn kautta musiikkiosastolle.

Aioin ihan viattomasti selailla jotain kivoja blues- tai rock- tai vaikka pop-kategorian levyjä. Eikä mitä, poistuin kirjastosta laukku pullollaan kiloittain oopperaa... Tchaikovskya, Prokofieviä, Ravelia, Puccinia, Berliozia, Verdiä. Muutama musikaalisoundtrack näyttää myös pinosta löytyvän. Musikaaleista olen aina pitänyt jotenkin puoliksi, toisaalta niiden ällöttävä teennäisyys saa minut hakeutumaan jonnekin kauas pois (olen aina inhonnut oksentamista). Varsinkin ne Disneyn suoraan televisiolevitykseen tarkoitetut, joissa kaikki puhkeavat aina laulamaan mitä ihmeellisimmissä tilanteissa ja osaavat yllättäen monimutkaisen koreografian sekuntiakaan harjoittelematta. Blahh, saan pelkästä ajatuksesta inhon väristyksiä. Toisaalta osa maailman ehdottomasti parhaista kappaleista on peräisin musikaaleista. Ja olenpa itsekin sellaisissa esiintynyt muutaman kerran.
Musikaalinäyttelijän työ on eräs showbiz-alan vaativimmista; täytyy hallita teatteri-ilmaisu (mikä on siis jotain ihan muuta kuin Kauniissa ja Rohkeissa pönöttely), usein vaikea laulu ja tanssi. Nostan hattua Broadwayn porukoille tästä. Etsin tällaisen videon ja voi että tuli ikävä teatteria, kaikkia lavasteita ja rooliasuja, harjoituksia ja takahuoneita.



Sitten vielä yksi juttu. Tiedostin Eddien huomautettua asiasta, että minulla on aivan saatanan seksikkäät solisluut. Onko teillä? Kertokaa ihmeessä, solisluut on oikeasti yksi kauneimpia asioita ihmisessä.

Härregud, tunnistan yhden näistä oopperalaulajista! Sen nimi on... Enrico Caruso. Olen kuullut tätä Woody Allenin elokuvassa Match Point (2005). En tiedä tästä Woody-jätkästä mitään, joku sivistäköön minua, mutta hyvä maku sillä vaikuttaa olevan. Nyt kaipailen kunnon stereoita, voi!

Ylpeydestä

Terence Trent D'Arby on ihana, you know, vähän niinkuin Michael Jackson ja James Brown yhdistettynä yhdeksi vatkaavaksi vibratoihmeeksi. Yksi sen suurista hiteistä, Dance Little Sister (1987) tanssittaa ihan huimasti. Mies on kohtalaisen kuolattava ja käheää ääntäkin lähtee aivan kiitettävästi. Tietysti sillä on myös iso bändi, jonka kakkosesiintyjä on yhden jalan varassa joraava basisti pinkkeine instrumentteineen ja kolmatena tulevat arskapäiset taustalaulajat. Joilla on tietysti oma villi, the Supremes-tyylinen koreografia.

Missäs tämä artisti siis on nyt? Terence Trent D'Arby on oikea oppikirjaesimerkki has-beenistä. Ensimmäistä julkaisua Introducing the Hardline according to Terence Trent D'Arby myytiin kolmen päivän sisällä yli miljoona kopiota. Debyyttialbuminsa mielettömässä hurmoksessa jätkällä nousi hattuun. Kuumottavan lahjakas mies tykkäsi verrata itseään ihan julkisesti menneiden vuosikymmenten soul-, r'n'b- ja popsuuruuksiin, minkä ihmiset ehkä vielä sulatti jotenkin (nykyään Kanye Westkin pärjää mainiosti vaikka se pitää itseään Jumalan lahjana räpmaailmalle), mutta sitten se keksi väittää, että sen biisit on täysin verrattavissa Beatlesin tuotantoon, ja silloin mediat päätti että sen hypetys loppuu siihen. What a show-off!

Jäbä sitten henkistyi siinä Madonnan ohessa 90-luvulla ja muutti nimensä Sananda Maitreyaksi vuonna 2001. Innoittajana ei tosin ollut Kabbalah eikä buddhalaisuus vaan hemmon omat unet. Hmm.
Tässä 2000-luvun puolella tehdyssä videossa on ihan kiva biisi. Terencestä kuitenkin paistaa sen tyytyväisyys itseensä, se ei ilmeisesti tajua että ei se nyt niin hyvä ole! Kelatkaa, sen naamassa on kokoajan joku ihme hohde, joka kuvaa sen mielen kaikkitietävää ulottuvuutta ja sitten siinä bailaa kaksi kuumaa misua ja Terence on vaan täynnä omaa lahjakkuuttaan. Vaikka sen rastatkaan ei näytä enää samalta kuin 80-luvulla.



PS. Hei hyvää vappua kaikille. Kiitos seuroille ja puhelinseuroille ja niillekin keitä en tunne, koska minulla oli hurjan kivaa! Toivottavasti joku kertoo Enriquelle, mistä se jäi paitsi, kun heitti keikkaa eikä tullut juhlimaan meidän kanssa.