L'art pour l'art

Tänään alkoi kesäloma, kun viimeinen koe viuhui ohitse niin että huis vaan. Eilen jaksoin vielä kammeta itseni kirjaston opintosaliin, mistä olen tosi ylpeä. Alan kuitenkin pikkuhiljaa vakuuttua siitä, että lukeminen on lahjattomien hommaa; jätän yhä koekertaukset viimeiseen iltaan tai esimerkiksi englannin kursseilla viimeisen aamun varttiin eikä keskiarvo lähentele vielä edes kasi puolta. Onnea vaan teille kutosten eteen raatajille.

Ahdistuin ihan kauheasti tekemisen puutteesta kun koulu loppui. Jostain ihmeen syystä kaikki minun proggikset on tällä hetkellä jäissä (terveisiä ESP:n pullaläskeille)! Ryvin toimettomuuden itsesäälissä puoli päivää, minkä jälkeen lähdin kirjastoon pakoon kannabista kasvattelevia lesboja ikkunanpesijöitä, jotka faija pestasi meille jostain, ja yritin lukea ihanan Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa loppuun. Vielä jäi muutama kymmenen sivua jäljelle. Ahdistuin omasta hitaudestani ja eksyin opetus-DVD -hyllyn kautta musiikkiosastolle.

Aioin ihan viattomasti selailla jotain kivoja blues- tai rock- tai vaikka pop-kategorian levyjä. Eikä mitä, poistuin kirjastosta laukku pullollaan kiloittain oopperaa... Tchaikovskya, Prokofieviä, Ravelia, Puccinia, Berliozia, Verdiä. Muutama musikaalisoundtrack näyttää myös pinosta löytyvän. Musikaaleista olen aina pitänyt jotenkin puoliksi, toisaalta niiden ällöttävä teennäisyys saa minut hakeutumaan jonnekin kauas pois (olen aina inhonnut oksentamista). Varsinkin ne Disneyn suoraan televisiolevitykseen tarkoitetut, joissa kaikki puhkeavat aina laulamaan mitä ihmeellisimmissä tilanteissa ja osaavat yllättäen monimutkaisen koreografian sekuntiakaan harjoittelematta. Blahh, saan pelkästä ajatuksesta inhon väristyksiä. Toisaalta osa maailman ehdottomasti parhaista kappaleista on peräisin musikaaleista. Ja olenpa itsekin sellaisissa esiintynyt muutaman kerran.
Musikaalinäyttelijän työ on eräs showbiz-alan vaativimmista; täytyy hallita teatteri-ilmaisu (mikä on siis jotain ihan muuta kuin Kauniissa ja Rohkeissa pönöttely), usein vaikea laulu ja tanssi. Nostan hattua Broadwayn porukoille tästä. Etsin tällaisen videon ja voi että tuli ikävä teatteria, kaikkia lavasteita ja rooliasuja, harjoituksia ja takahuoneita.



Sitten vielä yksi juttu. Tiedostin Eddien huomautettua asiasta, että minulla on aivan saatanan seksikkäät solisluut. Onko teillä? Kertokaa ihmeessä, solisluut on oikeasti yksi kauneimpia asioita ihmisessä.

Härregud, tunnistan yhden näistä oopperalaulajista! Sen nimi on... Enrico Caruso. Olen kuullut tätä Woody Allenin elokuvassa Match Point (2005). En tiedä tästä Woody-jätkästä mitään, joku sivistäköön minua, mutta hyvä maku sillä vaikuttaa olevan. Nyt kaipailen kunnon stereoita, voi!