Pullanmuruja

Ilmeisesti kaikille tuli ähky ja sokerihumala ja näinollen lattia oli houkutteleva paikka. Ruuat oli namm, kiitos ja hirmusti onnea vielä Hillalle! Näiden kanssa bileet anytime :)

Kahville?

Suurena kahvidebatoinnin ystävänä peräänkuulutan näin perjantai-illan ratoksi kunnollisia kahviloita. Mitkä ovat juuri ne Sinun lempipaikkasi, joihin tulee viikko toisensa jälkeen kannettua kolikot lompakon kevennykseksi?

Suomen (puhumattakaan Hyvinkään tilanteesta) kahvilakulttuuri on surkuteltavan kehittymätöntä. Vain suurissa kaupungeissa voi luottaa siihen, että joka korttelista löytyy pizzerian lisäksi jonkinsortin kofeiini-/pullaluola, jossa vähintäänkin nuoriso käyttää aikaansa nykyään niin tarkasti järjestetystä päiväohjelmastaan. Mieluiten joka päivällä tulee kalenterissa olla merkintöjä parin tunnin kahvitteluhetkistä ystävien kanssa.

Kahviloissa on parhaimmillaan sitä jotakin. Kodikas, lämmin sisustus puisine detaljeineen, vienosti kilahtelevat astiat, puheensorina, lempeät tuoksut, hämyisä valaistus, taustalla soiva jazz. Ystävä tai useampi ja hyvä kahvi. Näissä puitteissa on mukava riisua takki ja hengähtää hieman, vaihtaa kuulumiset ja pohtia yhdessä maailmaa. Parhaat laten tai espresson äärellä käydyt keskustelut avartavat ajattelua ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Ehdoton kannatukseni siis tälle ekologiselle kulutuksen muodolle.

Fest

Today we found this.

Älkää lapset

... nukkuko kylppärin lattialla. Siitä saa korvatulehduksen ja sitten täytyy odottaa koko päivä päivystyksessä sadan kälisevän mummon ja rääkyvän skidin kanssa ja kun viimein pääsee lekurin puheille, on kello jo autuaasti rientänyt apteekin aukioloajan yli. Sitten joutuu taas pyöriskelemään yöllä hereillä kun korva on niin kipeä että tekee mieli lähinnä uikuttaa.

Francessa oli helkkarin kivaa. Opin monia asioita juustoista, poskisuukoista ja juomapeleistä, tapasin lauman mahtityyppejä (jengiä oli laidasta laitaan, uskokaa pois!), pelasin Guitar Heroa, näin nähtävyyksiä ja ostin tuliaisiksi mm. kirsikkahilloa, oliivitahnaa, Compte-juustoa, Provencen yrttejä, kuuluisaa Marseillen saippuaa, valkkaria, roséeta, älyttömän kalliita porvarikarkkeja, ja muistin jopa lähettää Suomeen ne kaksi postikorttia jotka lupasin.

Trippailun hinnaksi muodostui about 400e, josta 200 meni lentoihin ja noin satanen ei-välttämättömiin ostoksiin. Ei lainkaan kohtuutonta seitsemän päivän aktiiviselta oleilulta vieraalla maalla. Host-perheemme oli maailman ihanin, he veivät meitä täysin pyytämättä katsomaan lähistöllä sijaitsevia suuria kaupunkeja (Arles, Aix-en-Provence, Marseille) ja äiti syötti meitä kuin kahta pientä porsasta ja host-veli järjesti iltaohjelmaa joka viikonpäivälle. Ongelmaksi muodostui noin kolmen päivän jälkeen kuitenkin se, että ranskalaiset eivät tuntuneet ymmärtävän meidän herkkien suomalaisten tarvitsevan unta enemmän kuin kaksi tuntia yössä. Host-äiti sai asian jotenkin selitettyä broidille, joten asia oli sillä kunnossa eikä kukaan ei tullut repimään meitä sängystä vaikka horrostimme loppuviikosta kuuden tunnin päiväunia.

Ranskalaisesta mentaliteetista: Pelasimme "aperitiivina" juomapeliä nimeltä J'ai jamais yhden Jacques'n luona. Olin ostanut kahden ja puolen euron rosékuoharin (mikä naurettavasta hinnastaan huolimatta oli hyvinkin namia ja ajoi asiansa ihan kiitettävästi) ja laitoin sen huoneen keskelle pöydälle, jolla muidenkin juomat olivat. Joku jätkistä tarrasi heti röyhkeästi pulloon ja alkoi kaataa juomaa itselleen. Suomalaisena hämmennyin tästä totaalisesti ja yritin mustasukkaisesti riistää pulloa itselleni; miten joku kehtaa ottaa alkoholipulloni ihan nenän edestä? Pojat sitten selittivät että täällä saavat kaikki juoda toistensa pulloista ristiin rastiin. Tämä oli hyvin vapauttava oivallus. Asioita voi jakaa, myös juomia.

Niin ja miten päädyin nukkumaan kylppärin lattialle? Lauantaina oli suuret Halloween-bileet joiden päätteeksi yritin päästä omaan sänkyyn nukkumaan noin kuuden aikoihin aamulla. Jaana perskele oli kuitenkin - ihan ymmärretävistä syistä, koska juhlakansaa löytyi nukkumasta vaikka mistä - lukinnut huoneen oven eikä erinomaisista unenlahjoistaan johtuen herännyt vaikka hakkasin ovea enemmän ja vähemmän voimallisesti noin vartin. Lopulta luovutin ja kömmin kylppärissä olleelle patjalle koisimaan.

Hei beibi!

Marseille-Le-Rove, France:

Ensi viikon maanantaina delegaatio Jaana-Elisa ryntää Helsinki-Vantaan lentokentälle kello viisi aamulla hop hop ja nousee Münchenin koneeseen. Saksasta matka jatkuu eteläiseen Ranskaan, Marseilleen. Tätä matkaa on odotettu kauan ja hartaasti. Kauan ja hartaasti, that's what I'm sayin'. On kiduttu töissä ja maisteltu viinejä ja ajateltu kokoajan suloista Ranskan Rivieraa.

Ranskanopiskelu on myös saanut mukavaa pontta kauhukuvasta, jossa kaksi suomalaista pitkän oppimäärän lukiossa ranskaa lukenutta muijaa harhailee natiivien keskuudessa muuhun kuin elekieliseen kommunikointiin pystymättöminä. Mutta englannin taidoilla me laitetaan niille patonkia kurkkuun koska me ollaan niitä parempia, mouahhah ja saludos amigos.

Luvassa on runsaasti kuvamateriaalia, sillä tottahan toki tytöt muistavat dokumentoida kaiken vaikka muuten olisi filmi poikki!

Ja jotenkin minulla on sellainen fiilis että tästä viikosta tulee yksi parhaista ikinä.

Läsnä oli myös Karhu

elisa luennoi, inkku kirjoittaa (btw siis EI olla kännissä?)

Kyllä elämä on hienoa.
On kaikennäköisiä asioita mistä voi tykätä. Ja on miehiä ja kaupunkeja ja drinkkejä ja kaikenlaisia asioita mistä voi tykätä, ja sitten hiukset on hyvin. Ja ei se haittaa vaikka olis jotain draamaa koska loppujen lopuksi asiat on ihan hyvin. Ja sitten tärkeintä on se, että universaali-um- rakkaus on olemassa. Koska siis kirjota sinne koska, ei sillä niin väliä universaaliumiussa se on tärkeää että kaikki on kuitenkin samaa atomia. Ja me ollaan kuitenkin kaikki samoista atomeista tehty.
Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä että onko meillä jotain persoonallisuuseroja, koska me ollaan samoista atomeista tehty, Me ollaan hiiltä ja typpeä ja happea. Me ollaan kuitenkin samoja ainesosia, eikö se ole aika kaunista?

Niin loppujen lopuksi on ihan turhaa tapella mistään pikkuasioista, koska me ollaan kuitenkin vaan tähtipölyä me ollaan tähtipölyä. Ja eiks se oo tärkeintä et me ollaan onnellisia. ONNELLISSHSHIIIAIAAA SHIIHTIHAIAA!

Lähtö

Joskus sitä haluaa vain mennä. Pois, heti ja mahdollisimman kauas, vehreämmille laitumille ja plaa plaa. Siellä sitä odottaa vapaus. Ja ehdottomasti parempi ilmasto. Ja kulttuuri ja nähtävyydet. Ei täällä mitään ole. Maa polttelee jalkojen alla niin että conversetkin sulaa kiinni siihen.

Tuleeko ikävä jotain?

- metsät ja järvet: jos ei maiseman vuoksi niin ei

- ilmasto: ei todellakaan

- sosiaaliturva: toivottavasti ei, sitäpaitsi eikös se ole suhteellisen näivettynyt kultaisista päivistään?

- arkkitehtuuri: ei ei ei ei paitsi jugend

- ihmiset: frendit kyllä, muut ei

- kieli: ei koska olen senverran kosmopoliitti tähän ikään mennessä ollut jo kauan

- ruoka: no ei! ei edes Fazerin sininen! salmiakkia saa lähettää postissa

- televisio, elokuvat ja musiikki: ei

- festarit: ei

- poliittinen järjestelmä: ehkä, ei tämä kuitenkaan ole lähelläkään täydellistä

- sukulaiset: systeri kyllä, muut tuskin

- kotikaupunki: en koe olevani kotoisin mistään kaupungista

Kiitos suomalaiselle yhteiskunnalle näistä vuosista. Kiitos laadukkaasta perus- ja toisen asteen koulutuksesta, kiitos lapsi- ja asumislisästä, opintotuesta, rokotuksista, hammashuollosta ym. sosiaalietuuksista. Tiedän, minkälaista lumi on. Osaan uida, hiihtää ja luistella. Ymmärrän kohtalaisesti ruotsin kieltä. En kuitenkaan ole luterilainen, pidä mökkeilystä erityisesti, syö makkaraa, vihaa ulkomaalaisia, mökötä vieraassa seurassa, sinuttele itseäni vanhempia ihmisiä, seuraa jääkiekkoa tai pesäpalloa, pala auringossa joka kesä, lennä Thaimaaseen lomalle, rakasta flattejä kenkiä, juo viinaa, vastusta EU:ta, pelkää Venäjää tai puhu tankeroenglantia. Ebbas kiittää ja kumartaa. Nähdään seuraavassa elämässä, ehkä.

P.S. Hajotkaa vanhuksiinne!

Asenne

Videolinjalle mentiin taas, mutta hei. Tästä minä pidän. Täydellistä!

M

Update: Life

Ylläripylläri; työ maistuu työltä! Maallisen mammonan vuoksi uhraan kallisarvoisista nuoruuden päivistäni 9 ja puoli tuntia per 24h massin haalimiselle. Duuni on tappotylsää, mutta mitäpä ei ihminen rahan eteen tekisi (se on kivaa kun sitä on). Olen ollut aika heikossa hapessa aina iltaisin ja tipun aina viimeistään kymmenen aikoihin. Siksi minua ei nyt voi bongailla Kulmiksesta tai kirjastosta tai whatever.

Niin, vaikka ei ollut aikomustakaan juhlia, raahauduin baariin viime lauantaina. Vingutin Visaa varmaan kolmenkympin arvosta. Aijai. Mutta huimaa oli, kiitti! Uudestaan heti perjantaina<3

Meillä on töissä aikaa ajatella ja puhua kaikkea mahdollista. Hyvät naiset ja herrat: Top 10 Asiat, joita Elisan päässä liikkuu työpäivän aikana:

1. Oispa tauko
2. Pääsispä kotiin
3. Haluun kyllä tuhkauksen
4. Saisinpa iPodin jo
5. Tulispa viikonloppu
6. Pääsispä dokaa
7. Sadevaatteet!
8. Tekee mieli lusmuta
9. Huomaakohan kukaan jos loikoilen vähän?
10. En kyllä ikinä tekis tätä ilmaseks

Kello on 19.16 ja minua väsyttää ihan sairaasti. Saa tekstailla niin vastailen töissä niihin sitten.

Huomenta ihmiset

Valitettavasti viime yöstä ei selviytynyt yhtään kelvollisia dokumentteja. Kerrottakoon tässä, että kivaa oli, mutta pyydämme vilpittömästi anteeksi kaikkia mahdollisesti asiattomia ja/tai loukkaavia kommentteja. Pahoittelen myös ajoittaista sama levy päällä -efektiä.

Teoria biologiasta ja älystä

"I have a rant today." Nyt on pää tulvillaan ajatuksia niin jospa ne selkeytyisivät tähän näytölle jotenkin. Tämä perusteellisen mietinnän tuottama sanaoksennus on omistettu minun älykkökavereille. Ensin esittelen kolme provosoijaa, jotka saivat pohdinnan kärjistymään lopulliseen muotoonsa:

Provosoija nro 1.

Elokuva nimeltä Home (2009). Kyseessä on yksinkertaisen ymmärrettävä dokumentti, ilmasta käsin kuvattu ja kertojanäänen selostama tilannekatsaus planeetta Maahan. Projekti löytyy YouTubesta. Erittäin asiallinen omatunnon perseellepotkija, tämä jokaisen tulisi nähdä.

Provosoija nro 2.

www.rauhanpuolustajat.fi/kulutaharkiten/maailmantalous. Paljon tekstiä liberaalin ja globaalin markkinatalouden yhdistelmästä nimeltä riistokapitalismi. Valitettavasti tätä probleemaa ei korjata yhdessä yössä, sillä sen pohja luotiin jo antiikin aikana ja koko systeemi on lamasta huolimatta hyvissä voimissa.

Provosoija nro 3.

Mennään kenties asiasta kukkaruukkuun, mutta tämä on elokuva nimeltä Gandhi (1982). Hieno mies tuo Gandhi, herättää edelleen ihmisissä kunnioitusta lähes poikkeuksetta.

Olen pyöritellyt päässäni sellaisia kokonaisuuksia kuten ihmisen biologiset vietit, evoluution tuloksena kehittynyt luonne, äly, yhteiskunta, ihmisten keskinäiset roolit ja hierarkiat, yhteiskuntajärjestelmä, uskonnot, filosofia, hyvä ja paha, ihmisen käsityskyvyn rajat, atomit, maailmankaikkeus ja maailmansielu sekä maailman jumalallisuus.

Opintojeni puolesta ja vähän siinä sivussakin olen viimeaikoina perehtynyt Homo Sapiens Sapiensin evoluution kehityskulkuun. On ollut äärimmäisen kiintoisaa huomata, että kaikilla ihmisen teoilla on jokin biologinen funktio; esimerkiksi naisten meikkaamisen alitajuinen(kin) tarkoitus on lisätä urosten kiinnostusta itseä kohtaan, ja lemmikkejä hoivataan samoin kuin omia jälkeläisiä. Ihmisen ainutlaatuinen ominaisuus, joka erottaa meidät eläimistä (ja muista jo sukupuuttoon kuolleista ihmislajeista), mielikuvitus, tuo tarinaan kuitenkin jännittävän käänteen. Tai toivottavasti tulee tuomaan tulevaisuudessa.

Mielikuvitus ja äly. Ihmisen toimintamallit ovat siis eloonjäämiskamppailussa kehittyneiden ominaisuuksien seurausta. Kuitenkin ihmiset usein tekevät asioita, jotka eivät konkreettisesti edistä eloonjäämistä. Monet tieteenalat, taide ja kulttuuri ovat ensimiettimältä vaikeita liittää viidakon lakiin. Miksi me haluamme tutkia avaruutta, harjoittaa uskontoa, luoda teorioita etiikasta tai lokeroida eläimiä ja kasveja kategorioihin? Kauan ennen maanviljelyn vallankumousta, joka laukaisi huiman kehityksen noin 10 000 vuotta sitten, uteliaisuus ja sopeutumiskyky olivat niitä ominaisuuksia, jotka toisinaan johtivat yksittäisten Homo Habilisten tai Homo Erectusten tuhoon, mutta jotka pitkällä aikavälillä auttoivat esi-isämme selviytymään hengissä vaikeiden luonnonolosuhteiden aikana.

Nykyään älymme on tehnyt meistä niin menestyksekkäitä, että heikoinkin poikanen selviytyy aikuiseksi ja voi lisääntyä. Maapallo kulkee kohti katastrofia, jonka ensimmäiset merkit ovat jo näkyvissä, kun ympäristön kantokyky ei kestä liki 7 miljardia ihmistä. Sopan aineksia ovat ilmastonmuutos, eroosio, aavikoituminen, napajäätiköiden sulaminen, saasteet, sukupuutot, öljy ja ihmiskunnan keskinäiset ongelmat. Luonnollinen kehityskulku johtaa lopulta siihen, että 60% maapallon eläinlajeista, mukaanlukien ihminen, kuolee, jotta systeemi voi ajan kuluessa jälleen normalisoitua. Tämä on tiedettä.

Ketään ihmistä ei voi syyttää omaisuuden kahmimisesta tai itsekkyydestä. Sehän on vain Homo Sapiensin luonto, ilman itsekkyyttä ei luonnonkamppailussa menesty. Älymme ja tämän seikan ansiosta meitä on nyt siis se 7 miljardia, ja kahta miljardia lisää odotellaan lähivuosina. Ihmisluonto yhdistettynä kykyyn turvata liiankin hyvin oma olemassaolonsa johtaa siis katastrofaalisiin seurauksiin, koska yksi maapallo ei riitä kehittyneen tekniikan vauhdittaman kulutuksen tarpeisiin. Nyt ihmiskunnalla onkin edessään uusi haaste; äly täytyy valjastaa, ei niinkään oma-napa -viettien toteuttamiseen, vaan ylikasvaneen populaation elinmahdollisuuksien varmistamiseen. Miten välttää totaalinen luonnonvarojen ehtyminen?

Oma näkemykseni on, että ihmispopulaatio on aivan liian suuri ja sitä tulee pienentää radikaalein keinoin (esim. syntyvyyden sääntely lainsäädännöllä, koulutuksella ja ilmaisilla kondomeilla, fuck paavi). Pienemmällä porukalla kaikki voisivat elää mukavasti. En kuitenkaan ala esittämään mitään konkreettista ratkaisumallia tässä. Asiat kun tuppaavat usein olemaan monipiippuisia.

Ihmisten keskuudessa on tuhansia vuosia ollut erilaisia filosofioita, joiden ideana on luonnollisten halujen rajoittaminen ja älyllisen mietiskelyn harjoitus. Intiasta, Lähi-Idästä ja Kiinasta on noussut suuria mietiskelijöitä, jotka ovat ansainneet kunnioitusta nousemalla itsensä yläpuolelle. Kieltäymys, kohtuus, itsekontrolli. Mohandas Gandhi vapautti 350 miljoonan ihmisen maan siirtomaaisäntien ikeestä tarttumatta aseisiin. Tässä on ero muinaisen esi-isän ja ajattevan nykyihmisen välillä: Homo Sapiens Sapiensilla on kyky kontrolloida keinojaan tavoitteiden saavuttamiseksi. Älykkyys ei ole vain teknista taitoa tai kulttuurin evoluutiota, se on itsensä ja ominaisuuksiensa tiedostamista, ympäristön tiedostamista ja niiden sovittamista yhteen, niin, että kaikki on sopusoinnussa.

Oletan tässä, että harmonia on hyve. Siinä jälleen yksi tavoite, jota ei voida saavuttaa itsekkyyden ja väkivallan keinoin. Uskon, että maailmankaikkeus on yhtä, kuten niin monissa idän filosofioissa. Atman eli maailmansielu on läsnä kaikkialla ja kaikki on osa atmania. Sinä olet minä ja minä olen sinä. Gandhin sanoin: "Olen muslimi, hindu, kristitty, juutalainen, ja niin on jokainen teistäkin." Kun todella sulaudumme maailmansieluun, erimielisyydet muuttuvat triviaaliseikoiksi ja kaikelle on tilaa. Kas tässäpä hieno tavoite! Olla osana jokaista lasta, nuorukaista, vanhusta, lemmikkikissaa, kukkapenkin orkideaa ja sadepisaraa sen lehdellä. Samanlaisia atomeja tässä ollaan. Ihmisen tarve järjestäytyä uskonnollisiin, poliittisiin, yhteiskunnallisiin, rodullisiin, kansallisiin, ammatillisiin ynnä muihin ryhmiin ja luokkiin on peräisin heimoajoilta, eikä sitä postmodernissa maailmassa tarvita varsinaisesti mihinkään. Ryhmittely aiheuttaa pelkkiä ongelmia eri "heimojen" päätyessä napit vastakkain.

Nyt on siis korkea aika nousta uudelle, aidosti älylliselle tasolle ihmislajin historiassa ja unohtaa muinaiset vietit. Meillä on mahdollisuus välttyä sukupuuttoaallolta, mutta voima muutokseen on löydyttävä pian, sillä kello käy.

Palaan tähän ihmiskunnan historian koottu viisaus -teemaan vielä myöhemmin perehdyttyäni siihen sen ansaitsemalla ajalla.

Kuvassa on Krishna, hindulaisuuden Vishnu-jumalan kahdeksas ilmentymä.

Kommunikaatio ja elektroniikka

Olen kurkkuani myöten täynnä tekstareita, Facebookia, puhelimen nimimuistia, IRC-Galleriaa, meseä ja sähköisiä viestintävälineitä yleensä. Lisään listaan vielä kaikki kannettavat musiikintoistovälineet, joita kuunnellaan kuulokkeilla. Spekuloidaan hieman, millaista elo olisi ilman näitä avaruusajan ihmeitä. Itseasiassa äiti varmasti muistaa parhaiten sellaisen ajan. 15 vuotta taaksepäin saattaa riittää, ellei oma lapsuus ollut tarpeeksi analoginen.

Kännykkä eli kämmenpuhelin eli puhelin. Harkitsen vakavasti lankapuhelimen hankkimista omaan kotiin. Sitä ei voi hukata viinipäissään, siinä ei voi säilyttää arkaluonteisia ex-kumppaneiden tai muuten kiusallisten henkilöiden numeroita, siitä ei lopu akku kriittisimmälläkään hetkellä ja se pitää kunnon ääntä kun siihen soittaa. Ei tarvitse tuskailla infernaalisen soittoäänirepertuaarin kanssa, josta loppujenlopuksi tulee kuitenkin valinneeksi Nokia-tunen.
80-luvulla teinit soittelivat toistensa kotipuhelimiin, vaikka toisessa päässä saattoi vastata kuka tahansa saman talouden asukki. Pelottava ajatus? Puhelimen käyttövuoroista tapeltiin sillä niitä oli vain yksi. Tekstarimahdollisuuden puuttuessa asiat hoituvat kätevästi ja nopeasti. Käsi ylös, ketä ei ole koskaan ärsyttänyt tekstaamisen hitaus? Ja täytyyhän se myöntää, lankapuhelin on huomattavasti paremman näköinen. Kirsikkana kakussa siinä on se kiharainen luurijohto näperreltäväksi puhelun aikana.
Kännyn jälkeen kuvioihin astunut tietokone eli ordinatööri vaikeuttaa elämää entisestään. Teknisten ongelmien ja kaiken nettiin päätyvän roinan lisäksi kaikki alakulttuurit kattava "sosiaalinen verkosto" tekee kaveripiiristä toki kenties laajemman, mutta samalla kavereista tulee kasvottomia avattaria ja nimimerkkejä. Mitä tapahtui puistoissa ja kaduilla hengailulle? Mesessä möllöttäminen ei todellakaan voita fyysisesti läsnäolevan kaverin kanssa möllöttämistä. Jos nenänsä uskaltaa pistää ovesta ulos, saattaa myös toisinaan kokea jotakin jännittävää. Lapsena sitä pyörittiin puistoissa ja pihoilla, ja jos teki mieli hengailla jonkun kanssa, sitä mentiin sitten suoraan kyseisen henkilön ovelle.
Ja eivätkö ne paperiset synttärionnittelut ja kirjeet olletkin tuhat kertaa ihanampia kuin mustavalkoinen "onnea!" Facebookin seinällä? Haluan takaisin aikaan, jolloin kirjeet oli paperia, ja musiikki raikui ghettoblastereista. Ghettoblaster! Mikä jalo vempain musiikin jakamiseksi muiden olevaisten kanssa!

Ainoa seikka, joka toistaiseksi estää minua hankkiutumasta eroon näistä sosiaalivitsauksista, on se että kaikki muut ovat niin kiinni niissä. Tämän epäkohdan korjaamiseksi ehdotan, että alatte ilmestymään minun ulko-ovelle ja vähän äkkiä.

No milk today, sista

Actually, we've got milk today. Mutta Herman's Hermits on silti hyvä bändi. Hihhih, minä olen ihan kofeiinipöllyssä nyt, hihhih. Ei ole mahdollista että kahvista tulee näin siisti fiilis.

Onko teillä sisaruksia? Jos on, hyvä. Sisarukset ovat mahdollisesti yksi parhaista asioista mitä ihmiselle voi tapahtua. Eri mieltä? Havainnollistetaan pointtia:

Minulla on yksi kokonainen sisarus, josta olen oikeasti todella kiitollinen. Se on minua nuorempi ja vähän huolettomampi vastuukysymyksissä (mikä varmaan johtuu siitä, että minä olen aina pelastanut sen pinteestä) ja kaupanpäälle vielä emo, ja se on aivan loistavaa seuraa. Meillä on aina ihan tajuttoman hauskaa, heh heh.

Skidinä me tapeltiin ihan kokoajan, myös fyysisesti. Hakattiin toisiamme ja revittiin hiuksia ja minä kusetin sitä aina kun äidin silmä vältti. Dissasin myös sen musiikki- (Shakira) ja elokuvamakua (Hopeanuoli) aika rankasti. Myöhemmin olen ajatellut, että hitto, olen ollut kamala sille! Mutta on sekin ollut kamala minulle. En tiedä ketään halutessaan yhtä ärsyttävää ämmää, sillä se tietää mikä minua ärsyttää eniten. Se onkin yksi sisarusten parhaista puolista; niille voi huutaa ja itkeä aivan surutta, koska niistä ei pääse eroon vaikka kuinka haluaisi. Niiden kanssa joutuu opettelemaan, miten selvitä 24/7 jatkuvan vitutuksen kanssa. Nykyään jos meillä on tappelu - mitä tosin tapahtuu erittäin harvoin, en edes muista koska viimeeksi - sitä kestää pari minuuttia ja sitten se unohtuu täysin. Kenen kaverin kanssa tällainen olisi mahdollista? Madonnan yksi biisi kertoo hienosti sisarusten merkityksestä. Maddella niitä ilmeisesti riittää. Biisin nimi on Keep It Together ja se löytyy Like A Prayer -albumilta.

Sisarusten ihanin puoli on myös siinä, että ne on tunteneet sinut koko elämän ajan ja tietää myös, miten olla maailman ihanin kaveri. Onko mitään suloisempaa kuin systeriltä kauniissa paketissa saatu paska joululahja ja itseaskarreltu kortti? Voi mussukkaa. Tai se kun se tagaa minut sen IRC-Galleria -kuviin kaikkien sen emokavereitten joukkoon ja laittaa perään sydämen? Line of the story that I have presented: ottakaa ilo irti sisaruksistanne, ne on sitä varten. Niiden tarkoitus on opettaa meidät tulemaan toimeen todella erilaistenkin ihmisten kanssa. Ne tulee myös olemaan tuki ja turva silloin jos kukaan muu ei ole.

Tuon Herman's Hermitsin kappaleen rippasin systerin koneelta miljoonien screamobiisien joukosta. En kyllä koskaan opi ymmärtämään sen logiikkaa.

Tuossa kuvassa on minä ja systeri kun me laitettiin päät skanneriin.

L'art pour l'art

Tänään alkoi kesäloma, kun viimeinen koe viuhui ohitse niin että huis vaan. Eilen jaksoin vielä kammeta itseni kirjaston opintosaliin, mistä olen tosi ylpeä. Alan kuitenkin pikkuhiljaa vakuuttua siitä, että lukeminen on lahjattomien hommaa; jätän yhä koekertaukset viimeiseen iltaan tai esimerkiksi englannin kursseilla viimeisen aamun varttiin eikä keskiarvo lähentele vielä edes kasi puolta. Onnea vaan teille kutosten eteen raatajille.

Ahdistuin ihan kauheasti tekemisen puutteesta kun koulu loppui. Jostain ihmeen syystä kaikki minun proggikset on tällä hetkellä jäissä (terveisiä ESP:n pullaläskeille)! Ryvin toimettomuuden itsesäälissä puoli päivää, minkä jälkeen lähdin kirjastoon pakoon kannabista kasvattelevia lesboja ikkunanpesijöitä, jotka faija pestasi meille jostain, ja yritin lukea ihanan Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa loppuun. Vielä jäi muutama kymmenen sivua jäljelle. Ahdistuin omasta hitaudestani ja eksyin opetus-DVD -hyllyn kautta musiikkiosastolle.

Aioin ihan viattomasti selailla jotain kivoja blues- tai rock- tai vaikka pop-kategorian levyjä. Eikä mitä, poistuin kirjastosta laukku pullollaan kiloittain oopperaa... Tchaikovskya, Prokofieviä, Ravelia, Puccinia, Berliozia, Verdiä. Muutama musikaalisoundtrack näyttää myös pinosta löytyvän. Musikaaleista olen aina pitänyt jotenkin puoliksi, toisaalta niiden ällöttävä teennäisyys saa minut hakeutumaan jonnekin kauas pois (olen aina inhonnut oksentamista). Varsinkin ne Disneyn suoraan televisiolevitykseen tarkoitetut, joissa kaikki puhkeavat aina laulamaan mitä ihmeellisimmissä tilanteissa ja osaavat yllättäen monimutkaisen koreografian sekuntiakaan harjoittelematta. Blahh, saan pelkästä ajatuksesta inhon väristyksiä. Toisaalta osa maailman ehdottomasti parhaista kappaleista on peräisin musikaaleista. Ja olenpa itsekin sellaisissa esiintynyt muutaman kerran.
Musikaalinäyttelijän työ on eräs showbiz-alan vaativimmista; täytyy hallita teatteri-ilmaisu (mikä on siis jotain ihan muuta kuin Kauniissa ja Rohkeissa pönöttely), usein vaikea laulu ja tanssi. Nostan hattua Broadwayn porukoille tästä. Etsin tällaisen videon ja voi että tuli ikävä teatteria, kaikkia lavasteita ja rooliasuja, harjoituksia ja takahuoneita.



Sitten vielä yksi juttu. Tiedostin Eddien huomautettua asiasta, että minulla on aivan saatanan seksikkäät solisluut. Onko teillä? Kertokaa ihmeessä, solisluut on oikeasti yksi kauneimpia asioita ihmisessä.

Härregud, tunnistan yhden näistä oopperalaulajista! Sen nimi on... Enrico Caruso. Olen kuullut tätä Woody Allenin elokuvassa Match Point (2005). En tiedä tästä Woody-jätkästä mitään, joku sivistäköön minua, mutta hyvä maku sillä vaikuttaa olevan. Nyt kaipailen kunnon stereoita, voi!

Ylpeydestä

Terence Trent D'Arby on ihana, you know, vähän niinkuin Michael Jackson ja James Brown yhdistettynä yhdeksi vatkaavaksi vibratoihmeeksi. Yksi sen suurista hiteistä, Dance Little Sister (1987) tanssittaa ihan huimasti. Mies on kohtalaisen kuolattava ja käheää ääntäkin lähtee aivan kiitettävästi. Tietysti sillä on myös iso bändi, jonka kakkosesiintyjä on yhden jalan varassa joraava basisti pinkkeine instrumentteineen ja kolmatena tulevat arskapäiset taustalaulajat. Joilla on tietysti oma villi, the Supremes-tyylinen koreografia.

Missäs tämä artisti siis on nyt? Terence Trent D'Arby on oikea oppikirjaesimerkki has-beenistä. Ensimmäistä julkaisua Introducing the Hardline according to Terence Trent D'Arby myytiin kolmen päivän sisällä yli miljoona kopiota. Debyyttialbuminsa mielettömässä hurmoksessa jätkällä nousi hattuun. Kuumottavan lahjakas mies tykkäsi verrata itseään ihan julkisesti menneiden vuosikymmenten soul-, r'n'b- ja popsuuruuksiin, minkä ihmiset ehkä vielä sulatti jotenkin (nykyään Kanye Westkin pärjää mainiosti vaikka se pitää itseään Jumalan lahjana räpmaailmalle), mutta sitten se keksi väittää, että sen biisit on täysin verrattavissa Beatlesin tuotantoon, ja silloin mediat päätti että sen hypetys loppuu siihen. What a show-off!

Jäbä sitten henkistyi siinä Madonnan ohessa 90-luvulla ja muutti nimensä Sananda Maitreyaksi vuonna 2001. Innoittajana ei tosin ollut Kabbalah eikä buddhalaisuus vaan hemmon omat unet. Hmm.
Tässä 2000-luvun puolella tehdyssä videossa on ihan kiva biisi. Terencestä kuitenkin paistaa sen tyytyväisyys itseensä, se ei ilmeisesti tajua että ei se nyt niin hyvä ole! Kelatkaa, sen naamassa on kokoajan joku ihme hohde, joka kuvaa sen mielen kaikkitietävää ulottuvuutta ja sitten siinä bailaa kaksi kuumaa misua ja Terence on vaan täynnä omaa lahjakkuuttaan. Vaikka sen rastatkaan ei näytä enää samalta kuin 80-luvulla.



PS. Hei hyvää vappua kaikille. Kiitos seuroille ja puhelinseuroille ja niillekin keitä en tunne, koska minulla oli hurjan kivaa! Toivottavasti joku kertoo Enriquelle, mistä se jäi paitsi, kun heitti keikkaa eikä tullut juhlimaan meidän kanssa.

On education

Lueskelin tänään koulussa ajankuluksi yliopistojen hakuopasta. Onko tulevaisuus ruusuinen? - No ei! Luvassa on mucho mucho - sori, en haluaisi käyttää tätä sanaa - pänttäämistä. Helsingin hakijat/kirjoilla -luvut näytti siltä, että sinne otetaan joka mestaan noin 5% sisään, asd.

Intellektuellit hakee yliopistoon, okei. Mitä sitten, kun sinne pääsee ja lukee 5-6 vuotta sitä jotain teoreettista filosofiaa tai Afrikan ja Aasian kulttuurien tutkimusta? Työmahdollisuudet ei ole kovin laveat. Itse en halua ainakaan opettajaksi, koska se on ehkä epäkiitollisin ammatti ikinä.

Apu-lehdessä (se en sitten by the way ole minä, joka sitä meille tilasi) oli karmea artikkeli nuorista, työttömistä maistereista. Siellä ne dyykkailee maamme pääkaupungissa iltaisin hedelmiä ja muuta roinaa. Ja masentuu, kun on isot vuokrat ja muut. Opintolainaa saakin sitten maksella takaisin sen about 20 vuotta. Jos sitä saa ylipäätään otettua, tietenkin, onhan mahdollista, että opinnot ovat vielä kesken opintotukikuukausien loppuessa.

Haluammeko me Suomen nuoret tätä? Väestö ylikouluttautuu, ja oman alan työt loppuvat kesken (me olemme jopa OECD-maiden kärkeä, kun koulutuksen määrää mitataan). Suurin osa maailman väestöstä osaa hädituskin lukea, miksi meidän pitäisi siis kärsiä työpöydän ääressä vietettyjen tuntien mukanaan tuomista hartiakivuista ja valvoa öitä ennen tenttejä? Entäpä sellainen vaihtoehtoinen tulevaisuus, jossa voisi tehdä vähemmän kunnianhimoisia töitä ja muuttaa Hawaijille pitämään jäätelökioskia? Vapaa-ajalla saisi sitten surffailla ja hoitaa lampaita. Perheestäkin tulisi oikea superperhe, toisin kuin uraohjuksilla länsimaissa. Mikä ylipäätään on elämän päämäärä? Perhe, ura vai kenties raha?

Taidan sitten lukea ahkerasti niihin pääsykokeisiin. Jos ja kun eteen tulee välivuosi, niin sen aion viettää Hawaijilla ja muissa eksoottisissa maissa.

Yö

Rakas blogi. Tai ei ehkä vielä niin rakas, tämähän on vasta toinen teksti... Whatever; hyvä blogi. Tänään nukuin päiväunet. Ne venyivät ihan liian pitkäksi. Vaikka olin vetänyt aiemmin päivällä aamukahvin ja kulmis-kahvin ja santsikupinkin ja salmiakkimarengin, en silti pysynyt hereillä. Meillä on varmaan kämpässä joku unirytmin sotkeva home tai joku.

Eräs pitkäaikainen ideani koskee yöduunia. Kun ei kerran pysy hereillä auringonpaisteessa, mutta sähkövalon alla kyllä, olisiko aika siirtyä vampyyrin elämänrytmiin täysipäiväisesti? On liiankin tuttu ilmiö, kun aamulla väsyttää, päivällä ja iltapäivällä väsyttää, mutta kun kello lyö kahdeksan niin johan alkaa energiat virrata. Olen sitten varmaan niitä B-ryhmän ihmisiä, joiden sisäisen kellon vuorokausi on 27 tuntia. He ovat iltavirkkuja. En ole ainoa, kaveripiiri on täynnä tulevia yövuorolaisia, jos koulun lähiärrällä käydyistä keskusteluista uskaltaa johtopäätöksiä vetää.

Kerran menin kotkalaiselle työnantajalleni yöksi töihin, pesemään puutarhatuoleja. Suorapuheinen nainen päätteli pesutuvan pöytää vasten nuokkuessani, että iltavirkkuuteni on vastuusta vapautumisen suomaa lumevirkeyttä. "Katos illalla kun ei oo koulujuttuja eikä saa imuroida tai mitään. Saa tehdä asioita omalla ajalla." Epäilen, että hän saattoi olla oikeassa (vaikka silloin ylenkatsoin ajatusta). Yö todella on vielä 2000-luvulla jokaiselle rauhoitettua aikaa, jolloin saa olla rauhassa puhelimelta, ei tarvitse vastata sähköposteihin, televisiosta tulee elokuvia ja radiossa on vain yksi juontaja. Sähkövalossa varjot näyttävät lempeämmiltä. Ja seuraavan työpäivän alkuun on hyvässä lykyssä vielä kahdeksan rauhallista tuntia.

Hyvää yötä, mussukat!

Orionissa - blogi pt1.

Moi! Hehheh, sorruin nyt sitten minäkin tähän kaikkia trendipellejä enemmän tai vähemmän riivaavaan muotivillitykseen ja starttasin ihkaoman sivun löpistäkseni kaikista minun mielestä jännistä jutuista. Elättelen toiveita, että tämä kehittää minua ihmisenä ja ehkä tuo pari kokemuspistettä lähestyvissä yo-kirjoituksissa.

En ole aikaisemmin kehdannut aloittaa blogia, vaikka ajatus on pyörinyt mielessä usein lukiessani kavereitten juttuja, koska ei ole ollut hyvää aihetta. Noh, aina voidaan kyseenalaistaa, mikä on "hyvä" aihe (ihmiset näyttää kirjoittelevan mitä typerimmistä asioista; miksi minua kiinnostaisi kuinka jollain meni joku ajotunti ohi kun sen lihava koira oli syönyt avaimet sen lattialta ja sitten se piti viedä eläinlääkäriin?). Itsehän toki tulen kirjoittamaan exclusive maailmaamullistavista.. jutuista. Koska oon ehkä hyvä. Tai jotain. Mutta nyt on semi-hyvä aihe, haukkokaa henkeänne, rakkaat teinit:

Olin kaverilla kylässä ja jorailtiin siinä Michael Jacksonia LP:ltä (kyllä! kuvitelkaa, sen äidillä oli toimiva soitinkin) ja sitten keksittiin että lähdetään Myyrmannin Alkoon. Haettaisiin sieltä halpaa punkkua ja sitten tehtäisiin sekaisia runoja. Sattui vaan niin ikävästi, että kello oli ties mitä ja Alko oli kiinni. Sitten me katsottiin jotain paskaa Johnny Deppin leffaa (en tiedä yhtään mitä siinä tapahtui) ja kiduttiin siinä sohvalla ja syötiin Fazerin sinistä. Tarpeeksi kauan katsottuamme huonoa huumedraamaa päätimme lähteä Orioniin katsomaan taidetta. Kava.fi:stä tosin selvisi, että piti odottaa seuraavaan päivään, joka oli sunnuntai, mutta sitten olisikin luvassa huikeuksia koska ne näyttäisi Bambin siellä. Hei Bambin! Laatupiirrettyä jostain sotavuosilta, jolloin ihmiset söi vielä pettua ja köyhät sai ilmasia monoja. Me innostuttiin hirveästi että nyt mennään katsomaan Bambi. Minä en edes ollut nähnyt sitä ennen. Tiesin miten se juoni menee, mutta olin oppinut sen jostain kirjasta. Venailtiin siinä sitten että tulisi jo sunnuntai ja katsottiin, kun kaverin poikaystävä oli telkassa YTL-miehen kanssa.

Me herättiin vasta yhdeltä, koska kaveri oli mennyt ensimmäistä kertaa 130 päivään IRC-galleriaan ja se oli ollut siellä aamuviiteen. Tehtiin patonki (me ollaan molemmat Ranska-faneja) ja syötiin se ja sitten lähdettiin Orioniin. Siellä oli varmaan sadan ihmisen jono! Oli kahdenlaisia jonottajia: lapsia ja niiden vanhempia ja sitten parikymppisiä, taiteilijan näköisiä tyttöjä. Arvatenkin yliopisto-opiskelijoita. Ja ne myös varmaan itki eniten kun Bambin äiti kuoli. Vaikka me ensin epäiltiin, että riittääkö meille lippuja, niin riitti, ja vielä kahdelletoista ihmiselle meidän jälkeenkin. Sali on über-täynnä ja ainoat tyhjät paikat, jotka oli vierekkäin, sijaitsi ensimmäisessä rivissä ja vielä reunassa. Mutta onneksi me tajuttiin mennä yläparvekkeelle. Sinne kuului kaikki yleisön reaktiot vaikka ketään ei näkynytkään.

Minä tykkään hirveästi kaikista vanhoista teattereista ja museoista. Svenska Teatern on ehkä minun lemppari. Orion on myös kiva, kun sielläkin on punaiset plyysi(tai jotkut)päällysteet istuimissa.

Elokuva oli hirveän hellyyttävä. Kaikki eläimet oli ihan kuin vanukasta tai sellaista vanuvaa ainetta, niinkuin aina Disneyn elokuvissa. Ne peurat hyppi kauhean kevyen näköisesti. Hahmot oli ihan uskomattoman viattomia, enkä minä usko että sellainen menisi nykypäivänä edes läpi missään. Vaikka juoni ei ollut erityisen ihmeellinen (vai mitä sanotte: Bambi syntyy, kasvaa, sen äiti kuolee, se lisääntyy ja siitä tulee metsän kuningas? - sori, toivottavasti en spoilannut keneltäkään), se oli se tunnelma minkä takia se tarina on klassikko. Ja ehkä on joitakin muitakin tekijöitä, mutta kuvitelkaa ne maisemat ja eläimet, joku on oikeasti PIIRTÄNYT ne kaikki! Yksi seikka, mikä erottaa vanhat piirretyt uusista, on että kaikki äänitehosteet ja musiikki on peräisin sinfoniaorkesterista. Minä inhoan sitä, kun jossain Keisarin Uusissa Kuvioissa tulee joku poprock-biisi.

Suosittelen, että menette tuonne http://www.taidemuseo.fi/suomi/tennispalatsi/index.html ja sitten menette käymään siellä ennenkuin se näyttely poistuu. Kävin chekkaamassa sen jo aikaisemmin ja ostin hienon Lumikki-postikortinkin.

P.S. Voi vittu, sori että alotin blogin. Aihe ei ollutkaan yhtään hyvä. En kyllä enää poista tätä kun näin vaivaa niin että olkaa hyvättt.

P.S. Lempifonttini on ihan tosi Times New Roman. Vihaan sitä mikä Comic Sans sitä mitä tädit ja lapset käyttää.